Nimensä mukaisesti levy on eräänlainen vedenjakaja myös Opethin uralla. Pitkäaikaiset jäsenet, kitaristi Peter Lindgren sekä rumpali Martin Lopez ovat vaihtuneet. Uudet miehet ovat Fredrik Åkesson kepin varressa sekä Martin "Axe" Axenrot rummuissa. Miehistön vaihdoksella Opeth sekä häviää että voittaa. Osa Opethin sielusta on valitettavasti poissa mutta sitä paikkaa Åkessonin erittäin taitava kitaratyöskentely kuten myös Axenrotin nopea, tekninen rummuttelu. Opethin nokkamies, eli Mikael Åkerfeldt säveltää edelleen biisit, joten mitenkään hirveän suurta muutosta ei kuitenkaan ole tapahtunut. Eli ei pelkoa. Tuotannollisesti levy on nykypäivän laatustandardien mukainen ja soi oikein hienosti Magnatin 503-kajareistani.
Levyn aloittaa erittäin kauniin herkkä, akustinen "Coil", mikä antaakin ihan täysin väärän kuvan bändistä jos sitä vaikka ensimmäiseksi sattuu tämän kuulemaan Opethilta. Kappaleessa vierailee kaunisääninen (kaunis ihan muutenkin..) Natalie Lorichs, joka on muistaakseni jonkun bändinjäsenen tyttöystävä tai jotain sinne päin.. Kappaleen loputtua alkaa kuulumaan voimistuva, jyrisevä ääni ja kuten arvata saattaa, seuraava kappale ei ole mitään pään silittelyä. Ei, vaan kaiuttimista hyökkää agressiivisen kaaosmainen riffi mikä vasta vakuuttaa että tämä on Opeth-levy. Alkulämmittelyn jälkeen "Heir Apparent" alkaa kunnolla polkemaan ja kuulee että Åkerfeldtin örinäkarjunta on elämänsä vedossa. Ensimmäisessä soolossa sitten kuullaankin Åkessonin panos bändille ja se on suuri. Tämä kappale oli hauska opetella kitaralla mutta en vieläkään käsitä miten tuon soolon loppuosa soitetaan. Kappale on väliosia lukuunottamatta murhaava helpottavaan outroon asti. Tämä on myös ensimmäinen Opethin kappale missä ei kuulla puhtaita vokaaleita. Hienon outron jälkeen onkin vuorossa levyn outolintu, eli "Lotus Eater". Normiversion takakannessa muuten väärinkirjoitettuna "Louts Eater"... Kappale alkaa hyminällä ja syntsalla kunnes se muuttuu yhtäkkiä blast beatilla höystetyllä puhtaan laulun ja örinän vuorottelulla. "Lotus Eater" onnistuu olemaan yllättävä ja varsinkin aluksi oudolta tuntuva 'Nintendo-kohta'. Tämän jälkeen seuraakin ehkäpä levyn paras kappale, eli "Burden". Se on eräänlainen sekoitus kaikkia suuria Hard Rock bändejä, joista minulle tulee eniten mieleen Deep Purple ja Whitesnake. Eli elämää suurempi rockballadi komealla laululla, sooloilla sekä tuplakitaroilla varustettuna. Hyvin epä-Opethmainen mutta sitäkin nautittavampi. Epävireisen akustisen outron siivittämänä siirrytään seuraavaan raitaan, mikä taas edustaa levyn huonointa antia.
Ensimmäinen sinkkulohkaisu "Porcelain Heart" on hyvin ennalta arvattava ja melko tylsä raita. Ennen levyn julkaisua jo ehdin pahasti pelästyä tämän kuultuani mutta sinkut usein ovat levyjen huonoimpia vetoja. Näin siis tässäkin tapauksessa. Tämän jälkeen päästäänkin, ainakin minun mielestäni, kaksiosaiseen kokonaisuuteen kappaleilla "Hessian Peel" sekä "Hex Omega". "Hessian Peel" on melko massiivinen teos ja alkaa rauhallisesti rakentaen hiljalleen tietään kohti "Heir Apparentin" tyyppiseen kaaokseen. Tämä kappale sisältää niin paljon erilaisia osioita etten niitä edes yritä selittää tässä. "Hex Omega" ikäänkuin jatkaa "Hessian Peelia" oikein sujuvasti ja antaa hienon lopetuksen levylle tuomionpäivän urkujen säestäessä. Progressive death metal - määritys sopii edelleen bändiin, ainakin enimmäkseen. Levy on pyörinyt jo yli vuoden soittimessa mutta vielä se jaksaa viihdyttää, kuten Opethin levyillä on tapana.
Pisteet levylle 8/10
Musiikki: 8
Tuotanto: 9
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti